Eräänä kauniina päivänä naaraan kanssa totesimme, että menkkaränkkä on ollut hetken kadoksissa ja päätimme, että on aika pissiä tikkuun. Kaksi viivaahan tuohon tikkuun tuli eli olemme lisääntymässä, jopa toivotusti. Heti alettiin varailla aikaa neuvolaan ja laskeskella mahdollista siitospäivää sekä laskettua aikaa. Naaraan lisääntyminen vielä aluillaan, joten asiaa ei muutamaan viikkoon sen kummemmin ajateltu, eihän muita todisteita ollut, kuin kaksi viivaa tikussa. Yksimielisesti päätimme, että ei innostuta asiasta vielä enempää, koska eihän ne viivat vielä mitään todista ja vaikka todistaisikin, on keskeytykselle vielä liian suuri riski.
Ensimmäinen neuvola-aika koitti, ensimmäistä kertaa oikeasti puhuttiin ulkopuolisen kanssa toukasta, mutta edelleen ainoa konkreettinen todiste oli ne kaksi viivaa tikussa eli innostus ei vielä juurikaan noussut. Saimme ajan neuvolalääkärille puolitoista viikkoa myöhemmin, tätä odotimme jo mielenkiinnolla, koska oli kova usko siihen että saisimme kuulla sydänäänet. Saisimme toisen konkreettisen, ensimmäisen ison todisteen naaraan jakaantumisesta. Lääkärin vastaanotolla yllätys oli suuri, emme kuunnelleetkaan sydänääniä, vaan jotain parempaa… Lääkäri näytti meille ultralla kuinka naaraan sisällä on kuin onkin parisenttinen otus, jonka pään koko muuhun vartaloon suhteutettuna oli valtava, aivan kuten isälläänkin. Nyt oli syytä innostua ja paljon, sai jo kuulla läheiset ystävät ja perhekin tästä uutisesta.
Tällä hetkellä raskaus on melkein puolessa välissä. Koko tämän ajan on naaras ollut hehkeimmillään, jakaantuminen todellakin tekee naaraista kauniita. On ollut jo NP-ultraa, jossa toukka heitti yläfemmaa ja lisää neuvolakäyntejä. Odotamme innolla vauvamasun kasvua, toistaiseksi se on aika olematon ja melko söpö. Potkutkin ovat alkaneet tuntua ja näkyä. Samaan aikaan tuntuu siltä, että raskaus on vasta alkanut ja saisi kestää ikuisesti sekä siltä, että olisipa h-hetki jo, että saisi sen ihanan toukan syliinsä.
Nyt odottaa vain, kuinka jakaantumisen toinen puolisko olisi vieläkin parempaa, vauvamasu kasvaa entisestään, alkuajan oireet katoavat, nähdään seuraavassa ultrassa lisää ja nautitaan yhdessä odottamisesta.
MUTTA, otsikko lupasi REHELLISTÄ näkemystäni, joten unohtakaamme kaikki aikaisemmin mainittu paskanjauhaminen. Kaikki edellä ollut teksti oli vain odotusajan kaunis paketti, ilman minkäänlaista tietoa paketin sisällöstä. Seuraavaksi TOTUUS.
Eräänä synkkänä iltana totesin, että menkkaränkkä on kadonnut, tilalla oli jotain PAHEMPAA. Kuukausittaista verenvuodatusta ei ollut, mutta mielialanvaihtelua sitäkin raaemmin. Aikaisempi melko nopea kiihtyminen nollasta sataan oli vaihtunut todella nopeaan kiihtymiseen nollasta tuhanteen. Koska ehkäisy oli unohdettu jo hyvän aikaa sitten, kuukausittaista veriuhria ei näkynyt ja vierelläni oli hirviö, aloin TOIVOA, että tikkuun kuseminen näyttäisi kaksi viivaa. Kun ne kaksi viivaa oli kustu tikkuun, koin jonkinlaista helpotusta. En vain siksi, että en ole tuhkamuna, mutta myös siksi, että sain jonkinlaisen selityksen sille, että naaraastani oli tullut oikea Jekyll/Hyde.
Vaikka nyt olikin jo aika selvää, että naaras on jakaantumassa, niin pidimme turpamme kiinni asiasta. Jos olisimme kertoneet uutisen heti kaikille ja sitten olisi tullut keskenmeno, olisi vitutus ollut suunnaton. Vitutus ei olisi johtunut itse keskenmenosta, koska sellaista tapahtuu ja paljon niin alussa, mutta ne ”voi harmi/otan osaa/olen tukena/yms shaisse” heitot olisivat räjäyttäneet pään.
Hyde alkoi myös tulla aina vaan useammin ja pidemmäksi aikaa esiin, jopa 5 päivää viikossa. Tämä hirviö saattaa katsoa aamusta iltaan tyhjyyteen ja olla erittäin etäinen. Ei reagoi mihinkään, ei syö mitään, ei tahdo mitään, ei tee mitään… kunnes räjähtää… Hyden ollessa esillä, voi mikä tahansa asia maailmassa olla aivan helvetin väärin; Katsot tv:tä liian kovalla, katsot väärää kanavaa, ylipäätään katsot tv:tä, teet kotityöt väärässä järjestyksessä, teet ruoan väärin, olet eri mieltä, olet samaa mieltä, olet hiljaa, et ole hiljaa… lista on loputon. Teet niin tai näin, aina väärinpäin. Ja mitä tähän ehdottaa moni ratkaisuksi? No vittu pitäis vaan naarasta ymmärtää ja hemmotella sekä pyytää anteeksi... Does not compute.
Tyhmänä ajattelin, että sydänäänien kuuntelut ja ultrat tulisivat auttamaan, että nämä todisteet vauvasta voisivat vähentää Hyden läsnäoloa… en ajattele enää. Kyllähän se selvästi piristi sadasosasekunniksi, mutta koska minä olen toiminut siittäjänä, olen minä syypää kaikkiin raskausvaivoihin ja siksi Hyde hyökkää minun kimppuuni.
Puolessa välissä melkein tosiaan nyt, enkä odota innolla tulevaa, pelkään sitä vaikka tällä hetkellä Hyde on ollut vähemmän läsnä. Mutta muiden kertomat kauhuskenaariot myöhemmistä raskausoireista pelottavat, koska minä olen se, joka niistä todellisuudessa tulee kärsimään. Aina vain puhutaan naaraiden kärsimyksistä raskaana ja kuinka pitää yrittää parantaa naaraiden oloa… mutta kuka ajattelee meitä isimiehiä? Kuka miettii miten isimies voi? Keneen isimies voi kaiken purkaa? Vastaus: Isimiehet eivät kärsi, isimiesten kuuluu vain tukea naarastaan.
Näin päättyi ensimmäinen puolivälierä. Sainpahan vähän avauduttua. Pyrin päivittämään tilanteen toisen puolivälierän jälkeen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti